blogi, malelifestyle

Isoisälleni

On lämmin heinäkuinen aamu. Istun soutuveneen perällä keltainen collegeasu päällä. Näytän pieneltä banaanilta, jolla on patamallinen pikkupoikien kampaus. Olen noin seitsemän vanha pojankloppi. Olemme menossa katsomaan katiskoita vakiopaikastamme ison kiven vierestä. Minusta ukin kanssa katiskoille meno on paras aloitus kesäiseen aamuun. Sinä soudat vahvoin ottein tutussa ruutupaidassasi ja maalitahrainen lippalakki päässäsi. Minä voin vaan rennosti katsella tuttuja mökkimaisemia, tunnustella sormillani lämmintä vettä ja kuunnella, kuinka laineet liplattavat sinistä soutuvenettämme vasten. Toivon, että saataisiin kunnon kalansaalis, jotta mummo saisi tehtyä hyvän kalakeiton.

Autat minua vetämään raskaan katiskan ylös, mutta tuot kuitenkin ilmi, että osaan sen ihan itse. Ja etenkin sen, miten hienosti jaksan vetää katiskaa ja kuinka minulta löytyy ruutia käsistä! Saamme paljon ahvenia ja roskakalat heitetään takaisin järveen. Sanot, että ne eivät sovi soppaan ja minä teen työtä käskettyä.

Muistan nuo kesäaamuiset katiskareissut aina. Ne herättävät minussa joka kerta onnellisuutta ja lämpöä. Kanssasi siinä veneessä olin turvassa ja suojassa kaikelta pahalta. Olimme vain me kaksi, rauhallinen järvi ja aamuaurinko.

 

Miehen malli

Sinun askeleidesi kumahduksia minun ei tarvinnut koskaan pelätä. Tiesin, että oli askeleen kumahduksen syvyys mikä tahansa, olit aina ystäväni ja turvani. Sinun kätesi ohjasivat pientä poikaa rakkaudella, ei iskuilla tai pelolla. Opetit minulle, kuinka mökistä ja sen tontista pidetään huolta. Ja kuinka tärkeää on ajaa autoa nopeusrajoitusten mukaan. Korostit aina, että tiukissa mutkissa täytyy hidastaa, että ei mentäisi metsään. Sinulla oli punainen Saab, joka kiilsi aina. Et ollut liian lepsu, vaan villille pojalle tarpeeksi rajoja vetävä auktoriteetti, miehen malli.

Olin aina kiinnostunut veljiesi sotatarinoista. Itse olit sota-aikaan vasta lapsi, mutta kerroit kuinka pommikoneet lensivät talonne yli. En saanut näistä tarinoista koskaan tarpeekseni. Olit myös aina ajan hermolla, koska luit joka aamu paikallislehden. Kahvipöydän ääressä vierähti tunteja sinun ja mummon kanssa kolmistaan, milloin Kekkosesta ja milloin polkupyöräni huollosta jutellen.

 

Herrasmieskoulussa

Joutavien puheiden sijaan näytit minulle teoillasi, että millainen on vanhanliiton tyylikäs herrasmies. Mökillä voi oleilla paikatuissa ja öljytahraisissa vaatteissa, mutta kun lähdettiin takaisin kaupunkiin, vaihdoit kauluspaidan päälle ja kanttihousut jalkaan. Vaatteet tekevät miehen. Tukka kammattiin tyylikkäästi, myös minulta. Näytit, että minne mennäänkin, mies seisoo ja istuu ryhdikkäästi selkä suorassa.

Kun lauantaisin lähdit käymään lavatansseissa aina yli 80-vuotiaanakin, oli päälläsi särmikkäästi silitetty puku ja kravatti. Siitä ei tingitty. Otit ennen tansseja naukun laatukonjakkia kurkun lämmikkeeksi. Konjakki oli aina laatua, halpahallin litkut eivät käyneet päinsä. Näytit minulle kerran tekemäsi kaksipuoleisen taulun, joka oli vuorattu tanssilavojen pääsylipuilla aina 60-luvulta saakka. Olin mykistynyt ihmetyksestä. Tuumasit minulle: ”On tässä ukkisikin käynyt tanssiloissa aikanaan.”

Olen kuullut nykyisen hoitokotisi hoitajilta, että et edelleenkään suostu poistumaan yhteiseen TV-huoneeseen, ellei tukkasi ole kammattu siististi ja yleinen olemuksesi näytä salonkikelpoiselta. Olet aina ollut periaatteen mies ja se pitää selkeästi loppuun saakka. Tätä minä arvostan sinussa suuresti, vaikka en sitä varmaan ole koskaan sinulle kasvotusten kertonutkaan.

 

Sanojensa mittainen mies

Kun olin 18-vuotias myöhäisteini, annoit silloin tällöin minulle rahaa. Aina setelin antaessasi tokaisit: ”Älä käytä tätä juopotteluun.” Emme puhuneet asiasta suoraan, mutta tiesit varmasti, että ravasin viikonloput kapakoissa kaveriporukkani mukana. Pyrin välttämään sinun rahojesi juomista, mutta rahapulassa taisin senkin joskus tehdä. Olen pahoillani, en ollut sanani mittainen mies, kuten sinä olet aina ollut.

Tiedän, että sinullakin on ollut omat haasteesi itsesi kanssa. Mutta kukapa täällä täydellinen olisikaan? Sen tiedän, että olet aina ollut suoraselkäinen ja oikeudenmukainen mies. Olet tehnyt elämäsi töitä, niitä oikeita miesten töitä. Teini-ikäisenä muistan kuinka olit hiihtänyt 50 km siihen aikaan aamusta, kun minä vasta heräsin. Silloin en vielä ymmärtänyt, että välttämättä kaikki 78-vuotiaat eivät hiihdä sellaisia lenkkejä aamun piristykseksi.

 

Vielä kerran mökille

Minulla on tunne, että et tule lukemaan tätä tekstiä koskaan. Silti haluan sen kirjoittaa. Olet nyt hoitokodissa. Sinulla on onneksi siellä hyvä olla ja mummokin käy lähes päivittäin sinua katsomassa. Itse asun monen sadan kilometrin päässä. Tunnen syyllisyyttä siitä, että en ole käynyt useammin luonasi. Olen rypenyt viime ajat kovin syvässä suossa itsekin. Siitä sinä et tosin tiedä mitään, koska en ole halunnut sinua turhaan vaivata näillä asioilla. Vaikka kertoisinkin, et muistaisi siitä luultavasti muutaman päivän päästä mitään.

Joka kerta, kun lähden hoitokodin huoneesi ovesta ja jäät istumaan tuoliisi minua haikeilla silmilläsi katsoen, sydämeni repeää miljoonaan pikkuruiseen osaan. Puren huulta ja jatkan matkaani. Emme ole koskaan puhuneet toisillemme tunteista, ne on näytetty muilla tavoin, kuten meillä suomalaisilla miehillä on tapana.

Pari kuukautta sitten kun näimme viime kerran, kävimme yhdessä mökillä. Pääsit turvallisesti perille invataksilla. Enää ei soudettu katiskoille. Talutin sinut tupaan. Kynnyksen ylittämisessä meni aikansa. Tuvassa sait tärisevin käsin juuri ja juuri lippalakkisi pois päästä.

Me kumpikin tiesimme sisimmissämme, että tämä on luultavasti viimeinen kerta kun olemme yhdessä mökillä. Joimme perheen kesken kahvit ja lapsenlapsenlapsesi heiluivat villisti jaloissasi. Sinua hymyilytti. Juteltiin niitä näitä, kunnes asettelin sinut petille päiväunille. Kahvihetki vilinän keskellä alkoi uuvuttaa sinua nopeasti. Sinun levähtäessä hetken menin laiturin päähän katselemaan isoa kiveä kohti, josta aikanamme vedimme Pietarin kalansaaliita. Vielä jonain päivänä me soudamme sinne yhdessä uudelleen. Vielä kerran olemme vain me kaksi, rauhallinen järvi ja aamuaurinko.

 

Rakkaudella,

Tyttäresi poika

Veli_K

6 thoughts on “Isoisälleni

  1. Herkkiä käänteitä sanoissa, lukijaan luottamista, aitoja ajatuksia… Kiitos. Muutaman tekstisi olen lukenut nyt ja älä missään nimessä lopeta, vaan käytä tätä taitoa. Itsekin kirjoitin juuri vähän tätä aihetta sivuten, tosin omalle isälle, joten sielu on jo valmiiksi revitty auki ja ”valmis” näille asioille. Tsemppiä kirjoittamiseen!

    1. Huomenta Aino,

      Ja nöyrän kiitollinen kumarrus siihen suuntaan lämpimistä sanoistasi! Sain tästä mahtavan startin päivään ja inspiraatiota jatkaa
      tätä! Luin tekstisi koskien isääsi. Nyt on pakko todeta, että on mahtava törmätä PT:hen, joka
      taidokkaasti ja värikkäästi uskaltaa antaa sielustaan muutakin kuin ohjeita kuinka tulla paremmaksi&tehokkaammaksi ihmiseksi.
      Sinä erotut joukosta. Kiitos kun kommentoit ja ilmiannoit itsesi, että voin jatkossakin lueskella tekstejäsi!

      Mahtavaa viikonloppua Aino 🙂

  2. Olipa koskettava teksti! Se vei minutkin muistoihin jo edesmenneen isoäitini kanssa vietetyistä hetkistä, joita vaalin itsekkin. On upeaa huomata, että löytyy ihmisiä joilla on syvyyttä kun kaikki turha riisutaan pois! Odotan aina kovasti uutta luettavaa sinulta, kiitos tästäkin taas 🙏

    1. Moikka Matuumia!

      Ja lämmin kiitos! On mahtavaa kuulla, jos sain sinut kuljetettua omiin lämpimiin muistoihin hetkeksi. Siinä tulikin
      jo tarkoitus tälle päivälle. Ja kiitos samoin, kirjoitat hienosti ja seurailen kyllä sinunkin tuotoksiasi jatkossa 🙂

      Sielukasta viikkoa!

    1. Hola!

      Niin saattoi käydä myös tätä kirjoittaessani. Onneksi sain tilaisuuden lukea tämän myös itse henkilölle kelle se on osoitettu 🙂

Vastaa