henkinenhyvinvointi, malelifestyle

Tässä olen enkä muuta voi – Mikä kolmenkympin kriisi?

Kesäinen tervehdys ystävä!

Täytin taannoin pitkästä aikaa pyöreitä. Pääsin siis laulamaan Frederikin tahtiin ”Mä oon kolmekymppinen, oon kolmekymppinen, takana on luja putki rilluvuosieeen…” Lause kuvaa elettyä elämääni täydellisesti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt niin, että en enää jaksa muistaa läheskään kaikkia. On ihme, että olen edes elossa. Enkä valitettavasti edes vitsaile.

Nykyään osaan arvostaa tätä faktaa eri tavalla kuin ennen. Moni lapsuuden kotipaikkakuntani ”kulman kundeista” ei koskaan päässyt elinvuosissa näinkään pitkälle. Osa ei lähellekään. Monella heistä ei ollut yhtä hyvä tuuri huuruisilla rillumareissuilla, kuin minulla on ollut.

Ennen koettelin onneani siltikin tuon tuosta ja luotin kuolemattomuuteeni. Sen sivun on aika kääntyä historiaan. On aika ottaa vastuu itsestäni ja lähimmäisestäni. Ehkä sitä on aikuisuus?

”Ei tällä pallolla ole mitään järkeä tallustaa”

Olen kuullut ammattilaistenkin sanovan, että vuosikymmen 20-30 ikävuoden välissä on itsensä löytämisen aikaa kasvukipuineen. Nyt kun pahin myräkkä alkaa jollain tasolla olla takamaaston puolella, alan tämän faktan itsekin ymmärtämään.

Viimeisin vuosi on ollut itselleni tornadon loppuhuipentuma. Tornado tuli ja pyyhkäisi minusta kaiken egon rakentaman illuusion. Tämän myötä turha kuona sisältäni alkoi valua ulos. Kaipasin ja tarvitsin sitä. Silmäni alkoivat aueta milli kerrallaan ja katse kääntyä pikkuhiljaa pintaa syvemmälle sekä itseeni että toisiin.

Tornadon syvimmässä vaiheessa olin päättänyt, että ei tällä pallolla ole mitään järkeä enää tallustaa. Miksi vaivautua? ”Onhan tässä kerennyt jo tarpeeksi”, ajattelin. Moiset ajatukset tuntuvat nyt hurjilta.

Onnekseni yksi käsipari pysyi vakaasti luonani ja puristi kättäni joka ilta. Joka ilta kuulin tutun äänen vannovan, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Kun muualla hiljeni, tämä ääni ja käsipari pysyivät. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Totuus vapauttaa

Aloitin näinä pimeinä aikoina kirjoittamaan. Kotona yksin itselleen kirjoittelusta syntyi pikkuhiljaa ensimmäinen julkinen tekstini ja sen myötä tämä blogi. Olen edelleenkin hämmentynyt, miten niin monia kiinnostaa tällaisen tavallisen talliaismiehen elämä. Tottahan toki olen positiivisesti hämmentynyt ja eritoten kiitollinen. Monesta lukijastani on tullut kuin vanha tuttu, vaikka he ovatkin minulle aikalailla tuntemattomia.

Minusta alkaa tuntua, että ehkä olemassaololleni on jokin syy. Ehkä minulla on tehtävä, joka minun kuuluu täyttää. Pakahdun aina ilosta, jos joku kertoo tekstieni auttaneen ymmärtämään esimerkiksi kumppaniaan tai tekstini on toiminut ponnahduslautana antoisalle keskustelulle kotona. Silloin tiedän, että tätä minun kuuluu tehdä.

 

”Tässä olen kun en muuta voi, enkä haluaisikaan.”

Joten tässä olen kun en muuta voi. Olen päättänyt, että tästä alkaa ”uuden minän” aika. Se ei tule olemaan edelleenkään aina helppoa ilotulitusta. Nyt niille epämukavuusalueille vasta astutaankin. Mutta asia, minkä haluan muuttuvan ja alati kehittyvän vakaammaksi, on mielen maisemani. Liki 30 vuotta nupissani kiertänyt egomanian siivittämä negatiivinen ”looppi” saa luvan katketa, vaikka sitten väkisin.

Olen saanut sitä pikkuhiljaa hiljenemään, mutta välillä korvat raikuu negisloopissa  kun otan askelia uusiin, jännittäviin ja välillä pelottaviinkin suuntiin. Mutta viimein ne askeleet on aika ottaa, syteen tai saveen, mutta jalka nouskoon.

 

Haluan omistaa tämän tekstini avopuolisolleni.  Niinä lukemattomina päivinä, kun en ole olisi ollut hänen rakkautensa arvoinen, silti sitä olen pyyteettä ja ehdoitta saanut. Nyt on minun aikani näyttää, että se ei ole mennyt hukkaan. Uuden elämänsivuni päätehtävä on olla se mies ja kumppani hänelle, jonka hän ansaitsee. Ei ylempänä, ei alempana vaan vierellä.

 

” Life is the art of drawing without an eraser.”

John W. Gardner

 

Rakkaudella,

 

Veli_K

2 thoughts on “Tässä olen enkä muuta voi – Mikä kolmenkympin kriisi?

  1. Hei Veli! Mukava lukea ukon ajatuksista. Olen samanikäinen kaveri ja uskomattoman paljon samaistun kokemuksiisi. Itse olen aiemmin niin ikään luullut olevani supermies joka pystyy kaikkeen. Kuitenkin määrätietoisen urheilun, tavoitteellisen opiskelun sekä muiden vaikeuksien kautta ajoin itseni niin sanotusti päin tiiliseinää. Välillä ottaa pattiin että samoja tehoja ei yksinkertaisesti löydy treenamiseen ja arkeen kuin ”vanhoina hyvinä aikoina”. Lohdullista huomata ettei ole ainoa laatuaan probleemiensa kanssa 🙂 Näistä ei vaan hirveästi puhuta ja ulkoisesti pitää aina näyttää niin hemmetin freessiltä 😎💁

    1. Morjens!
      Kiitos ja mukava kuulla, jos olet saanut tarinoistani jotain irti. Ilahduttavaa kuulla välillä miestenkin mietteitä ja kokemuksia
      samoihin teemoihin! 🙂 Ja todellakin, kamppailen itse päivittäin kuvaamasi dilemman kanssa. Ehkä siinä vähän aikakin kultaa
      muistoja kenties? Ihmiskeho ja mieli kun tuppaa väsymään kun lujaa ajetaan, ehkä meidän on aika hyväksyä se ja kääntää se
      harmittelun sijaan normaaliksi elämäksi. Et tosiaan ole ainoa, meitä on tuhansia. Mutta kuten sanoit, melko hiljakseen varsinkin me miehet
      pysymme näistä. Mutta aina voidaan lähteä viemään kulttuuriamme avoimempaan suuntaan!

      Mahtavaa juhannusta!

Vastaa