henkinenhyvinvointi, malelifestyle, stressi

Myrskyvaroitus – Stressi voi tappaa

Olen monesti kuullut sanottavan, että on tyyntä ennen myrskyä. Tämä pätee varmasti moneen asiaan, mutta itseni kohdalla koen toisin. Kun aikamatkaan mielessäni kolmen vuoden taakse, näen aaltojen muuttuvan pikkuhiljaa suuremmiksi ja lopulta tornadoksi, joka repii taloja ja puita juuriltaan. Vielä silloin en tiennyt, että seuraavat vuodet tulevat koettelemaan minua rajummin kuin koskaan aiemmin elämässäni.

 

Palaamme syksyyn reilu kolme vuotta sitten.  Olin ahertanut ammattikorkeakoulun päättötyötä, suorittanut viimeisiä kursseja, treenannut hullunkiilto silmissä ja ei pidä unohtaa satunnaista riehakasta juhlimista. Tämän syksyn jälkeen kehoni antoi ensimmäiset varoitussignaalit. Mielenmaisema muuttui viikon sisällä värikkäästä tummanpuhuvaksi. Kaikki tuntui surulliselta ja itkin usein ilman sen ihmeempää syytä. Olin peloissani, koska moinen aaltoilu ei ollut aiemmin ollut osa minua. Myös jalat tuntuivat raskaalta ja treenaamisesta tuli päiviä kestävä huono olo ja päässä tuntui utuiselta. Päätin joulukuisen valmistumisen jälkeen tietoisesti olla hakematta töitä ja lepäillä.  Muistan miettineeni että: ”kuukausi huilia ja I`m back on track”.

Oman mielen supermies

Talvi vaihtui kevääseen. Yleinen olemukseni oli hieman kohentunut. Tunsin hetkittäin itseni omaksi energiseksi itsekseni. Kovemmasta urheilusta tuli edelleen huono olo, joten jätin sen kokonaan hetkeksi, vaikka kyseinen luopuminen oli tuskaisaa.  Oma uskomukseni siitä, että olen kaiken kestävä teräsmies, oli kokenut kolauksen ja se pelotti minua. Keskustelimme avopuolisoni kanssa paikkakunnan vaihdosta ja päätimme, että maisema vaihtuu. Kävin puolitehoilla työhaastattelussa ja ihmeen kaupalla sain paikan. Karavaanimme liikkui satoja kilometrejä maantiellä ja asetuimme uuteen alkuun.

Aloitin uuden työni liikunta-alalla. Työhön sisältyi itselleni uusia elementtejä varsinkin aggressiivisen myyntityön osalta. Olin levännyt koko talven ja minusta tuntui että voimani palasivat. Jaksoin taas treenata, tehdä haastavaa työtä ja olla sosiaalinen ja menevä. Tuntui kuin joku olisi injektoinut elämänvärit takaisin suoniini. Minulla oli tunne, että uudet ihmiset pitävät minusta, minua arvostetaan ja minut huomataan. Kotona asiat eivät olleet kuitenkaan hyvin. Avopuolisoni riutui ankaran kokonaisvaltaisen uupumustilan kourissa ja itselläni meni sormi suuhun. En osannut tukea häntä kuten aikuisen miehen mielestäni kuuluu. Sen sijaan pakenin omaa kykenemättömyyden tunnettani kodin ulkopuolisiin virikkeisiin. Elämäni sen aikainen pyhä kolminaisuus eli treenaus, työ ja kreisibailaus muuttuivat entistä intensiivisemmiksi. Mieleeni juolahti joskus, että syönköhän tarpeeksi laadukasta ruokaa kulutukseeni nähden? ”Njääh, hyvin tuntuu jaksavan joten eihän tässä ole ongelmaa” uskottelin itselleni.

 

Arjen silmukka kiristyy

Tätä rallia kehoni jaksoikin kokonaiset yhdeksän kuukautta. Jälleen samat oireet alkoivat puskea pintaan kuin vuotta aiemmin. Huomasin haukkovani henkeä ennen töihin lähtöä, kuten olin huomannut useimpina aamuina tekeväni. Musertava väsymys ja ahdistus puristi rintaani. Päässäni vilisi miljoona ajatusta äärettömyyden nopeudella ja mistään niistä en tahtonut saada kiinni. Looginen ajattelu, lähimuisti, reaktiokyky ja tasapainokin tuntuivat takertelevan harva se päivä. Huonontuneen hienomotoriikan siivittämänä rikoin kotona ennätysmäärän lautasia, kun ne pirut eivät tahtoneet pysyä sormieni otteessa. Onneksi Ikeasta saa lautasia halvalla.

Oli vaikea saada kiinni työasioista, tai oikeastaan mistään. Mieliala aaltoili alakulosta epätoivoon. Välillä oli vielä hyviäkin päiviä seassa. Kovat äänet työpaikalla säikäyttivät minut joka kerta sisäisesti ja sydämeni muljahti kurkkuuni useita kertoja päivän aikana. Treenaaminen pahensi kaikkia epämääräisiä oireita. Silti en voinut luopua siitä, olinhan asiakkailleni esimerkki. Perimmäisiin sieluni sopukoihin kovalla kädellä iskostettu syyllisyys ja itsensä ruoskiminen pitivät minua vahvassa lieassa ja pakottivat liikkeelle. Huomasin kuinka joka aamuinen naamion asettaminen kasvoilleni astuessani ulkomaailmaan kävi päivä päivältä hankalammaksi.

Apua, auttakaa joku!

Lopulta kuukauden tuskailun jälkeen päädyin työterveyslääkärin vastaanotolle. Hän tokaisi hivenen kehnolla suomella: ”muutama paiva lepoa ja huva tule”. Näin kahden vuoden taistelun jälkeen uskallan väittää kyseisen diagnoosin menneen metsään.   Tästä ensimmäisestä 15 minuutin visiitistä työterveyteen onkin käyntejä eri terveydenhuollon ammattilaisten tykö kertynyt paljon, koska sairas olotila on pysynyt kuin täi tukassa. On tutkittu endokrinologiaa, ruuansulatuselimistöä, hivenainetasoja sekä tietysti psyykettä. Sairauslomapäiviä on kertynyt tätä kirjoittaessani satoja.

Melkein kaikilta näiltä osa-alueilta tehtiinkin löydöksiä jotka johtivat toimenpiteisiin. Muutoksen alle meni mm. ravinto, lisäravinteet sekä suhtautuminen pakonomaiseen treenaamiseen. Myös monenmoisia lääkekokeiluja mahtui mukaan. Tästä alkoi myös matka oman mieleni pimeimpiin syövereihin. Uskon vakaasti, että ilman tätä matkaa en olisi ikinä lähtenyt katsomaan peilikuvaani syvemmälle silmiin ja olisin tyytynyt pelkkään pintaraapaisuun. Olin halunnut vältellä kaikkea mitä itsessäni pinnan alla kyti. Kaikesta yllämainitusta kerron tarkemmin myöhemmin joten pysythän kyydissäni ystävä? Minulla jäi vielä paljon kerrottavaa. Ehkäpä vielä joskus myrskyn jälkeen on poutasää?

“You can never cross the ocean until you have the courage to lose sight of the shore.” –Christopher Columbus

Rakkaudella,

Veli_K

 

 

10 thoughts on “Myrskyvaroitus – Stressi voi tappaa

  1. Et tajuakkaan, kuinka olet osannutkaan ilmaista tuntemuksiani – niin fyysisiä kuin henkisiäkin… Onpa lähes pelottavaa. Ja helpottavaa tietyllä tavalla kun tuntee, ettei ole ainoa. Välillä on aika hankalaa yrittää tajuta, ettei muut ihmiset välttämättä ymmärrä, mitä oman pään sisällä tai kropassa tapahtuu. Uupumus on kamala tunne, varsinkin kun urheilu on se suurin henkireikä arjessa. Vaikea sanoa, millä tästä myrskystä pääsee ehjänä perille, mutta toivotan kamalasti tsemppiä ja jaksamista.

    1. Moikka!

      Kiitos kun jaoit ajatuksiasi! Tosiaan..onhan tällainen tila niitä, mikä täytyy itse kokea nahoissaan ymmärtääkseen.
      Onneksi voidaan jakaa kokemuksiamme ja tajuta, ettemme ole yksin! Kyllä me tästä vielä noustaan, lupaan sen! Suuret tsempit
      myös sinne ja värikkään raikasta syksyä 🙂

  2. Moikka! Oot rohkee, kun aloit kirjoittamaan blogia 🙂 Haluun antaa sulle rakentavaa palautetta: Kirjoita vain siitä, mistä et ole aiemmin kirjoittanut. Esim. sairastumishistoriasi on jo luettu, älä enää kirjoita sitä uudelleen, että lukijan mielenkiinto pysyy yllä. Tsemiä blogautuksiin!

    1. Moikka,

      Ja kiitos palautteesta! Aloitin toukokuussa toisten sivujen alla, joista sitten olen nostanut omille sivuilleni
      vanhoja tekstejä. Voi siis helposti tulla vaikutelma, että en kirjoita loogisessa järjestyksessä. Mutta oikeassa olet, ei ole
      tarkoituskaan jauhaa samaa vanhaa asiaa loputtomiin, varsinkaan jos tilanteesta ei ole uutta sanottavaa.

      Mukavaa viikonloppua Sinulle!

  3. Tässähän olikin paljon tuttuja fiiliksiä toisen kirjoittamana. Aggressiivinen myyntityö useita vuosia +puolentoista vuoden opiskelu samaan aikaan sai mulla aikaan burnoutin. Enkä jääräpäisenä naisena tietenkään tajunnut sitä ajoissa,vasta kun kroppa alkoi oireilemaan rajusti oli pakko miettiä,että mikäs nyt. Oli pakko jäädä pidemmälle sairaslomalle ja miettiä,että pystyykö töihin enää palaamaan takaisin. Mä en pystynyt,ahdistus jo pelkästä ajatuksesta töihin palaamisesta oli valtava.

    1. Moikka!

      Ikävä kuulla, että sama koettelemus on osunut sinukin kohdalle 🙁 Meille jääräpäisille tuppaa se kantapää olemaan monesti
      vasta se isoin opettaja. Yritetään pitää kiinni kuitenkin ajatuksesta, että kaikella Via Dolorosalla on joku tarkoitus
      just meille! Vaikka tiedän, että on kausia ettei se tunnu sekuntiakaan että missään olisi mitään tarkoitusta. Kiitos
      kun jaoit ajatuksiasi 🙂

      Voimaa viikonloppuusi 🙂

  4. Tarinasi osuu myös omaan sieluun. Samanlaisia kokemuksia. Olen miettinyt omia tapahtumia vertauskuvallisesti erääseen kokemaani tapahtumaan. Tapahtui seuraavaa. Oltiin tulossa pohjoisesta kohti etelää. Matka sujui aamussa leppoisasti ja mieli oli rento. Eteen pitkällä suoralla ilmestyi karavaanari. Vilkaisu peileihin, vilkkua ja rinnalle. Pari terävää nyppäystä ja voima pois sekä raaka metallinen ääni… Ei auta, ohitus kesken ja rullailtava sivuun sopivaa pysähdyspaikkaa etsien. Hetken mietintä pysähdyksissä… Jos se olikin vain jotain hetkellistä ja kaikki on normaalia kun nyt käynnistän uudelleen. Ei… Sama raaka meteli edelleen. Sammutan. Pidempi miettimistauko. Kallista tästä tulee, tosi kallista…
    Tässä vertauskuvainnollisuus omaan kehoon ja mieleen sitten eroaakin. Mekaniikat ja laitteet saa ehjäksi rahalla. Mieltä ja kehoa ei saa. Mutta sama tapahtumaketju on sovitettavissa mielen ja kehon loppuunpalamiseen. Rentoa ohittelua elämän valtatiellä, vaikka varoitusmerkit ovat ehkä jo olemassa. Sitten seuraa jossain vaiheessa ne ”pari nyppäystä”. Tehot pois ja rullailtava sivuun miettimään mitä nyt. Toivoa vain sopii, että selviäsi ilman isoja vaurioita. Varaosia ei saa, vaan omat hajonneet on yritettävä korjailla ehjäksi. Eivätkä nämä korjatut osat välttämättä enää ikinä kestä sitä alkuperäistä säälimätöntä kovaa ajoa.
    Kun olisin osannut olla fiksumpi…

    1. Morjens!

      En osaa oikein muuta sanoa, kuin että olipa osuva ja erittäin puhutteleva tämä tapahtumaketju tien päältä.
      Kuvasi juurikin sitä viimeistä suoraa, missä kaasu painetaan pohjaan ja odotetaan samanlaista lennokasta
      pyrähdystä kuin aina ennenkin ja sitten tapahtuu jotain. Jotain outoa ja pelottavaa ja enää ei lennetäkään
      pintakaasulla muiden ohi.

      Kiitos tästä, erittäin viisaita puhut! Onneksi myös mieltä ja kehoa pystyy melko tehokkaasti huoltamaan
      moottorivaurion jäljiltä! Uskotaan siihen, että konehuoneen ei alunperinkään ollut tarkoitus kestää moista vauhtia
      ilman runko/muita vaurioita. Pysähtyminen oli siis tarpeen, jopa välttämätöntä

      Mahtavaa viikkoa Sinulle!

  5. Itselläni kuulosti hyvin tutulta kertomukselta omasta elämästä.

    Vuosia meni tuommoisessa kunnes fiksu työterveyslääkäri hiffasi mistä saattaisi olla kohdallani kysymys.

    Psykiatrille lähete ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön II tyyppi eli lievempi muoto.
    Siinä siis välillä maniaa lievempiä aktiivisia hypomania-jaksoja ja väliin taas todella voimakasta voimattomuutta.

    Tähän sopiva lääkitys ja terapia sekä sopivasti lepoa niin johan on elämänlaatu parantunut 🙂

    1. Morjens!

      Mukava kuulla, että kohdallasi löytyi viimein oikea diagnoosi ja toimenpiteet purivat 🙂
      Itsellänikin moista tuumailtiin, mutta todettiin että kohdallani ei kyseisen Dg ole kyseessä.

      Mukavaa kesää sinulle ja kiitos kun jaoit kokemuksiasi!

Vastaa