Istuin eräänä kesäiltapäivänä lähipuistoni penkillä. Näin lähietäisyydeltä, kun noin viisivuotias tyttönen porhaltaa kauniit vaaleat hiukset hulmuten kolmipyörällään minua kohti äitinsä seuratessa hieman taaempana. Minun kohdallani tyttö teki äkkijarrutuksen, hyppäsi pyörältään ja istua tupsahti viereeni.  Hän ei kokenut tarvetta jättää sen kummempaa hajurakoa, kuten me tylsät aikuiset usein teemme. Tyttö tuumasi minulle pieniä jalkojaan heilutellen: ”Jahas jahas…enpä ole muuten vielä lähdössä kotiin, vaan jatkan kohta pyöräilyä!”. Kehuin tytön hienoa pyörää. Tämän jälkeen istuimme hetken hiljaa vierekkäin ja tytön äiti saavutti meidät. Hän antoi tyttärelleen kulauksen vettä ja niin lähdettiin taas liikkeelle. Tyttö huikkasi minulle vielä pyörän päältä: ”Heippa, oli mukava tavata!”.

Olin aivan mykistynyt tämän päivänpaisteen välittömyydestä. Häntä ei kiinnostanut kuukausituloni tai se olenko töissä, sairauslomalla vai työttömyyskortistossa. Hän ei vielä osannut kiinnittää huomioita moisiin epäolennaisuuksiin. Hän näki vain minut, siinä hetkessä, sellaisena kuin olen. Olin otettu, ettei tyttö kokenut minua uhkana, vaan hän uskalsi istua viereeni, katsoa silmiin ja hymyillä. Hän halusi olla hetken aikaa ystäväni. Hän tarkoitti joka sanaansa. Tämä yllättävä kohtaaminen sai minut miettimään, miksi me aikuiset kuljemme suurimman osan ajasta naamiot kasvoillamme?

Ilman filtterii?

Olen itsekin kulkenut suurimman osan elämästäni naamio kasvoilla, kuten varmasti me kaikki. Toki, onhan se ymmärrettävää, ettei omia syvimpiä alhojaan kuuluteta työpaikan kahvihuoneessa. Saunaillat ovat sitä varten meille suomalaisille.  Koen eläväni maailmassa, missä sosiaaliseen mediaan tuotetaan pelkästään elämän valoisia puolia ja onnellisuutta korostavia mietelauseita. Tällöin tarve naamion kasvoille asettelulle etuovelta lähtiessä kasvaa kiihtyvää tahtia.

Esimerkiksi Instagramin hulppeassa maailmassa näen harvoin itkunaamoja tai #life sucks right now –tekstejä, vaikka tämä on totuus tuhansille ihmisille tälläkin hetkellä. Joitain avoimia ja rohkeita toki löytyy aina. Hämmennyn usein, kun tapaan esimerkiksi tuttavaani kasvotusten ja hänen somesisältönsä perusteella oletan, että hänellä pyyhkii paremmin kuin koskaan. Aikamme juteltuamme totuus tulee esiin ja se on monesti vastakohta kuin mitä olin olettanut. Itse en ole ollut sen valaistuneempi, päinvastoin.  Minuun imeytynyt kulttuuri siitä, että omista asioista ei puhuta mökin ulkopuolelle sanaakaan, on pysynyt tiukasti matkassani aina viime vuosiin asti. Hymymaski naamaan ulko-ovella ja vamos!

Silmät ovat sielun peili

Mutta entä kun alkaa mennä huonosti tai todella huonosti? Itse olen kokenut, että tällöin naamio alkaa painamaan joka päivä enemmän ja enemmän. Mitä huonompi vointi ja elämäntilanne, sitä raskaampi se on. Lopulta naamio tuntuu olevan tehty lyijystä ja sen paino vetää niskan kyyryyn. Eräs erityisen tarkasti ympäristöään ja ihmisiä havainnoiva henkilö tokaisi minulle taannoin, että ensikohtaamisellamme hän näki naamioni läpi. Silmät kertoivat eri tarinaa kuin kasvot. Näinhän se toki on, että naamiosta näkyy vain silmät ja kaikkia ei voi hämätä, vaikka kuinka yrittäisi.

Mutta miksi me aikuiset puemme maskit yllemme ulko-ovella? En tiedä teistä muista, mutta minulle se on suojautumiskeino. Kun jalkani elämän polulla kantavat huterasti ja tärisevät jo valmiiksi kuin Bambilla jäällä, pelkään ottaa maskiani pois. Pelkään iskuja ja sivalluksia, mitä en siinä hetkessä enää kestä. Sivallukset sattuvat aina ja jättävät vuotavia avohaavoja. Varsinkin heidän iskeminään, ketkä eivät voi mitenkään ymmärtää mitä itse käy läpi.

Kaikki hallussa! Olen siis hyvä ihminen?

Olen koettanut alkaa riisumaan naamiotani. Ensimmäinen askel minulle on ollut hyväksyä itseni nykyhetkessä. Hyväksyä se, että en ole terve, mutta olen silti uniikki ja arvokas. Ja että paranemiseni ja eheytymiseni joka osa-alueella vie vielä paljon aikaa. En ole vielä siellä missä haluaisin, en lähimaillakaan.  Ollakseni rehellinen tämä onnistuu tällä hetkellä muutamana päivänä viikosta. Muina päivinä, kun minulla on huono olla ja jokainen solu kehossani on taas ylimalkaisen väsynyt, noidun sohvalla katkerana elämääni. Olen kateellinen muille siitä, että he pysyvät elämän junassa ja minä tipuin asemalle tällä kertaa. Tiedostan, että tämä noituminen ja kyräily johda ei mihinkään, mutta parempaan en vielä pysty. Itselleen ja tilanteelleen armollisena pysyminen on taitolaji, josta minulla on vasta valkoinen vyö.

Ehkäpä joskus tulevaisuudessa yleinen ilmapiiri lähtisi ajautumaan siihen suuntaan, ettei ihmisen tarvitsisi olla #fit , #swag, ja #kaikkihallussa tunteakseen itseänsä riittäväksi ja kelpaavaksi. Tai näin miehenä tuntisin itseni kelpaavaksi, vaikken sillä hetkellä olisikaan bisnes-elämässä sekä urheilussa menestyvä, pyykkilautavatsan omaava tulinen rakastaja. Vasta tässä iässä aloin havahtua tämän kaiken olevan oman kuvitelmani tuotosta, harhaa. Tiputus todelliseen maailmaan oli kova, mutta välttämätön. Turhauma luo muutosta.

Minun naamioni peittää tällä hetkellä oman herkkyyteni, haavoittuvuuteni sekä vähäisen energiani elämään. Se peittää sen, etten tunne suurta onnellisuutta juuri mistään tai etten koe eläväni kummoista elämää. Nämä tuntemukseni haluan peittää. Kun seuraavan kerran ystäväni kuljet eteiseen ja suuntaat ovelle, pysähdy hetkeksi ja mieti, mitä sinä haluat peittää omalla naamiollasi?  Ja onko se täysin välttämätöntä? Lupaan tehdä itsekin samoin.

“All that we see or seem is but a dream within a dream.”

-Edgar Allan Poe

Rakkaudella,

Veli_K